Maailman nuoret Blogi

Lue kirjoituksia maailman nuorista ja heidän elämästään ja tulevaisuudennäkymistään. Ajatuksiaan jakavat eri-ikäiset kirjoittajat Suomesta ja maailmalta. Blogissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä edusta Ulkomaanavun virallista linjaa.

Elämää dominoiva työ

Nuoren ihmisen silmissä elämä voi näyttäytyä usein pitkänä kilpajuoksuna,
jossa saa yhtenään olla ottamassa takkiin. Alakoulun leikkimielisten yleisurheilukilpailujen jälkeen koittaa kovemmat lajit,

kun pitäisi taistella itsensä kouluun ja sen jälkeen kilpailla kortilla olevista asunnoista. Tämän jälkeen voikin todeta,

ettei köyhällä opiskelijalla ole varaa kalliiseen vuokraan - ryhdytään työpaikan metsästykseen. Työmarkkinoille

astuminen on yksi suuri paradoksi; saadakseen työpaikan tulisi olla roimasti alan työkokemusta, mutta sitä kun ei tyhjästä synny. 

Elämme niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa, jossa kuitenkin muun muassa työttömyys on yksi ikuisuusongelma.
Hyvinvointivaltio kaiketi tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että jos sattuu häviämään kilpajuoksun, ei jaksa enää ja luovuttaa,

jossain on joku huoltomies, joka kantaa sivuun ja iskee tiputukseen.

Minulla on paljon ystäviä, jotka ovat nyt tuossa "tiputuksessa". He ovat kaikki nuoria, jotka unelmoivat ja asettavat tavoitteita.

Ei ole helppoa uskoa unelmiinsa, kun on ollut jo pitkään nuorisotyöttömänä. Moni ystävistäni asuu Kotkassa, jossa peräti yli

17 prosenttia työvoimasta on työttömänä. Luku on Suomen työttömyyslukemien yksi surkeimpia ja 1990-luvun laman tasoa.

Tuoreimman työllisyyskatsauksen mukaan Kotkassa on 717 alle 25-vuotiasta työtöntä nuorta.

Ystäväni kertoi haaveistaan uudelleenkouluttautua poliisiksi ja on tehnyt pitkään töitä päästäkseen sisään.

Nyt poliisin hallintorakenneuudistuksella aikaansaadaan 25-30 miljoonan euron säästöt, joten poliisiksi unelmoivan

mahdollisuudet ovat entistä rajatummat.  En ihmettele yhtään, että moni nuori lähtee kilpailemaan työpaikasta pessimistisin mielin

- tai ei kenties jaksa nähdä sitä vaivaa enää ollenkaan - kun niin moni jää lopulta tyhjin käsin.

Mielestäni on hämmentävää, kuinka paljon loppupeleissä annamme työelämän dominoida itseämme.

Työpaikka voi helposti määritellä asuinpaikkakuntamme, mutta kaikki eivät ehkä tunne oloaan kotoisaksi esimerkiksi suurissa kaupunkikeskuksissa. Nuorisotyöttömyys on monisyinen ongelma. Kysynnän ja tarjonnan lait eivät kohtaa

työmarkkinoilla vaivattomasti, sillä ihmisten taidot ja intressit eivät useinkaan vastaa tarjolla olevaa työtä.

Itse olen aina ollut sitä mieltä, että työn kuin työn tulisi kelvata kun sitä on tarjolla, mutta jokaisen on vaikea motivoitua ja

suoriutua tehtävästään kiitettävästi silloin, kun se saa lähinnä ahdistumaan. Nuorisotyöttömyyden, kuten kaiken muunkin

työttömyyden, ongelmat tulisi ottaa hyvin vakavasti kotimaassamme.

Olemme nähneet työttömyyden vakavat yhteiskunnalliset vaikutukset jo useissa Euroopan valtioissa, joissa jännitteet ovat

kärjistyneet mellakoiksi. Jopa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden korkeiden nuorisotyöttömyyslukujen on nähty olevan

selittävä tekijä arabimaiden kansannousuissa. Ahdingon määrä kasvaa, jos muutoksia ei tapahdu, ja se kanavoituu väistämättä

tavalla tai toisella. Ehkä koko järjestelmän tulisi muuttua. Tässä lukujen dominoimassa maailmassa unohdamme kohtaamisen

ja muiden tilanteen ymmärtämisen. 

Olen nuori, jolla on unelmia. Yksi unelmistani on, että muidenkin unelmat toteutuisivat.

Tässä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa ei kai ole mahdollista, että kaikki saisivat haluamansa.

Minulle on opetettu, että kaikki eivät voi voittaa.

Kirjoittaja Hannele Tulkki opiskeleeHelsingin yliopistossa valtiotieteitä ja on Changemaker-verkoston aktiivi.

Ensikosketuksessa työelämään on eroja 

Sain ensimmäisen työpaikkani 15-vuotiaana osana Tonnilla töihin – kampanjaa, jossa kotikuntani palkkasi  nuoria 1000 markalla parin viikon pätkissä erilaisiin kunnan tehtäviin. Työni oli koulun kesäsiivousta: puhdistimme ammattisiivoojien opastuksella loman tyhjentämät luokkahuoneet lattiasta kattoon.  Seuraavanakin kesänä olin pari viikkoa kunnan töissä, tällä kertaa vanhustenhoidossa. Jo ennen ensimmäistä työpaikkaani olin viettänyt koulun kautta  pari viikkoa kahdessa eri työharjoittelussa: vanhainkodissa hoitajien apuna ja peruskoulun ala-asteella opettajan avustajana.
 
Nämä ensimmäiset kokemukseni työelämästä antoivat minulle sekä hyödyllisen johdantokurssin työelämän pelisääntöihin että rutkasti itseluottamusta, jotka palvelivat työllistymistäni jatkossa. Työelämään tutustumiseni mahdollisti kotikuntani ja peruskoulu. Koulun kautta sain mahdollisuuden työharjoitteluun, ja kunnan kautta kesätöihin. Jokaisessa työpaikassa työskentelin turvallisessa ympäristössä ja reiluilla ehdoilla.

Monessa kehitysmaassa nuoret eivät saa tutustua työelämään yhtä turvallisesti kuin minä sain. Tämä tulee esiin YK:n viime vuoden lopulla ilmestyneestä nuorisoraportista”Youth Employment: Perspectives on the Pursuit  of Decent Work in Changing Times”.  Noin 90 prosenttia maailman nuorista asuu kehitysmaissa. Raportin mukaan suuri osa heistä tekee työtä epävirallisen talouden piirissä, kurjissa työoloissa ja palkalla, joka ei riitä elämiseen. Yhteiskuntien sosiaaliturvajärjestelmien heikkouden vuoksi nuoret eivät useinkaan pysty kouluttautumaan, sillä työtä on tehtävä  köyhyydessä selviämiseksi eikä työttömyyteen ole varaa.

Epävirallisen sektorin piirissä nuoret eivät ole oikeutettuja sairausvakuutukseen, ja valvonnan puuttuessa nuoret ovat alttiita hyväksikäytölle ja vaarallisille työolosuhteille.  Vuosien 2004–2008 välissä 15–17-vuotiaiden vaarallisia töitä tekevien nuorten
määrä nousi 20 prosenttia. Vuonna 2008 lähes puolet kyseisestä ikäluokasta työskenteli vaarallisissa olosuhteissa. Näiden nuorten ensikosketus työelämään on siis kaikkea muuta kuin turvallinen ja oikeudenmukainen.

Alipalkattuna ja kurjissa oloissa työskentelevien nuorten tulevaisuuden näkymät eivät ole valoisia.  Moni kehitysmaan nuori on
vaarassa jäädä niin kutsuttuun ”working poor” –luokkaan, eli työnteosta huolimatta köyhyydessä eläviin.  Nuoret kattavat jopa
24 prosenttia maailman työtätekevistä köyhistä. Köyhyyden kierteestä on perusturvan heikkouden vuoksi hyvin vaikea päästä
esimerkiksi sellaiseen koulutukseen, joka voisi tarjota parempia työmahdollisuuksia tulevaisuudessa.
  
Kehitysmaiden nuorilla on oikeus ihmisarvoiseen, säälliseen työhön, joka takaa riittävän toimeentulon. Tarvitaan kaikille – myös köyhille – tarjolla olevaa laadukasta, työelämän tarpeisiin mukautettua ja siihen valmentavaa koulutusta. Lisäksi on tärkeää panostaa kehitysmaiden sosiaaliturvajärjestelmien kehittämiseen, jotta nuoret pystyisivät kouluttautumaan sen sijaan, että he joutuvat tekemään huonoissa olosuhteissa työtä, joka ei elätä. 

Perusturva vähentäisi köyhyyttä, lisäisi vakautta ja yrittäjyyttä, toteavat Timo Voipio ja Ronald Wiman Ulkopolitiikka-lehden artikkelissaan. Taattu sosiaaliturva parantaa työn tuottavuutta sekä vahvistaa kansantalouksien kasvua ja kestävyyttä. Perusturvan on myös arvioitu olevan nopein ja kustannustehokkain tapa saavuttaa YK:n vuosituhattavoitteet. Ja se olisi saavutettavissa: arviolta alle kaksi prosenttia globaalista BKT:sta riittäisi perustason sosiaaliturvan järjestämiseen kaikille niille köyhille, jotka eivät ole tällä hetkellä sosiaaliturvan piirissä.

Minna Havunen, Vaikuttamistyön assistentti, Kirkon Ulkomaanapu

Tutkimusmatkani Sierra Leonen tahtiin

En olisi vielä seitsemän vuotta sitten opintoja aloittaessani uskonut, miten mielenkiintoisiin maailman kolkkiin kauppatieteet vielä voivatkaan viedä. Tarkemmin katsottuna minut vei Sierra Leoneen Kirkon Ulkomaanapu, jonka rahoittamasta Digloma-koulutuskeskuksesta valmistuneista nuorista tuli pro gradu –tutkielmani keskipiste.

Haastattelin vastavalmistuneita muurareita, ompelijoita, puuseppiä, kankaanvärjääjiä ja kutojia tarkastellakseni ammatillisten valmiuksien kehittämisen merkitystä kestävän toimeentulon luomisessa Jendemassa. Tämä sierra leonelainen maalaiskylä sijaitsee aivan Liberian raja-alueen tuntumassa. Digloma-nuorisokoulutuskeskus tarjoaa nuorille ammatillisten taitojen lisäksi elämäntaitoja sekä HIV/AIDS-tietoutta.

Tutkimuksessani pyrin selvittämään, mikä vaikutus ammatillisten valmiuksien kehittämisellä on ollut nuorten elämään heidän kotitalouksiensa toimeentulon näkökulmasta, sekä toisaalta miten kyseinen koulutus edesauttoi nuorten voimaantumista sodanjälkeisissä olosuhteissa. Vuoden 2009 lopuilla tehtyjä haastatteluita kertyi kaiken kaikkiaan 33, ja yhtä monta kertaa ihmettelin, kauhistelin ja ihastelin näiden usein itseni kanssa samanikäisten nuorten kuitenkin niin erilaista elämänhistoriaa.

Kun minä viiden vanhana kävin päiväkotia, alkoi Sierra Leonessa yli vuosikymmenen kestävä tuhoisa sisällissota. Kun vuonna 2002 suoritin perusopetukseni loppuun ja aloitin lukion, julistettiin Sierra Leonen sisällissota loppuneeksi. 11 vuotta on pitkä aika etenkin pienen ihmisen elämässä. Lukutaidon ohella sinä aikana ehtii jo oppia muutaman vieraankin kielen.

Sierra leonelaista krio-kieltä tai heimokieltä mendeä en kuitenkaan tullut opiskelleeksi, minkä vuoksi marraskuussa 2009 nieleskelin nolona joutuessani kolmatta kertaa pyytämään erästä haastattelemaani nuorta tyttöä toistamaan juuri sanomansa. Kun lopulta ymmärsin hänen kertovan, kuinka useasti hän sisällissodan aikana joutui raiskatuksi, totesin tulkin tarpeen välttämättömäksi. Siitä edespäin haastattelut saattoivat kärsiä henkilökohtaisuudessaan, mutta toisaalta paikallinen Rose teki tulkkaamaan ryhtyessään tutkimukseni  ylipäänsä mahdolliseksi.

Tutkimusmatkani pari ensimmäistä päivää vietin Kirkon Ulkomaanavun Monrovian toimistolla Liberiassa, jonka aikana tutustuin kovaääniseen ja vauhdikkaaseen liberialaiseloon. Sierraleonelaiset olivat naapurikansalaisiinsa verrattuna mielestäni hillitympiä, mikä ei Afrikan mantereella ensi kertaa vierailevaa suomalaista tutkijanalkua haitannut.

Asuin haastatteluja tehdessäni jendemalaisessa majatalossa, tosin suurimman osan ajasta sen ainoana asukkaana. Silloin tällöin kuitenkin joku rajaa ylittävä matkailija, joko paikallinen kauppias, kansalaisjärjestöjen työntekijä tai tutkija vietti guesthousessamme yön tai pari. Tällöin sain kunnian jakaa kattilallisen sormin syötävää ruokaa heidän kanssaan ja siinä samalla kuulla mitä mielenkiintoisimpia iltasatuja aina viidakon mineraaliesiintymistä sierraleonelaiseen rap-musiikkiin.

Tavallisina iltoina istuin usein terassilla majataloa pitävän perheen isän ja pojan kanssa sitruunaruohoteetä keitellen ja keskustellen. Terassikiveyksellä pauhasi BBC:n radio, jonka kautta perheenisä seurasi Afrikan mantereen kuulumisia. Hän tarjosi minulle palaa kassavaa elimaniokkia kotiinviemisiksi kuullessaan, etteivät suomalaiset viljele tätäi tsellenikin reissuni aikana päivittäin maistunutta paikallista ”perunaa”. Aamuisin kylän lapset saattoivat koulumatkallaan piipahtaa majatalossani hymyilemässä päiväni hyvään alkuun. Heidän koulupukunsa vaihtelivat sen mukaan, kävivätkö lapset muslimien vai kristittyjen koulua. Majatalon naapurissa asui perhe, jonka äiti oli kristitty ja mies muslimi. Tämä kuvasti mielestäni hyvin paikallisten rauhaisaa ja elämäniloista yhteiseloa.

Sunnuntaipäivä oli pyhä, jolloin kerran itsekin uskaltauduin uteliaisuuttani Rosen kanssa kristittyjen kirkkoon. Jo pian löysin itseni koko seurakuntaa tervehtimästä ja laulamasta ”Jumalan kämmenellä”, kyseisen veisun ollessa ensimmäinen kristillinen laulu, joka tuossa tilanteessa mieleeni juolahti. Sen jälkeen vaihdoimme vauhdikkaampiin afrikkalaisrytmeihin rumpujenja kämmenten tahdittamana. Toisella viikolla tanssin maailman AIDS-päivänä jälleen kyläläisten mukana suuren kulkueen jatkeena saman rumpumusiikin soidessa. Kokemukset olivat mieleenpainuvia.

Tanssin ja laulun avulla pääsin paikalliseen elämänrytmiin hyvin käsiksi. Kielimuurista huolimatta kohtaamiset haastattelemieni nuorten kanssa sujuivat kaiken kaikkiaan juuri niin luontevasti kuin ihminen voi toisen kaltaisensa kohdata. Usein suurin haaste oli löytää haastatteluille tarpeeksi rauhaisa ympäristö, jotteivät muut uteliaat kyläläiset vastaisi kysymyksiini haastateltavan itsensä puolesta. Käytännössä tämä ympäristö oli ilahduttavan usein valmistuneen nuoren oma työpaja, jossa hän säilytti suuria värikkäitä kangaspinojaan tai koversi juuri sahaamaansa puiseen kaapistoon koristekuvioita.

Kuten tutkimukseni tuloksista kävi ilmi, koulutus Digloma-keskuksessa laajensi nuorten tulonhankintamalleja. Valmistuneista suurimman osan toimeentulo koostui kahden ammatin harjoittamisesta, joista toinen oli uusien ammatillisten taitojen mahdollistama. Nuorista kolmasosa työskenteli kokopäiväisenä muurarina, ompelijana, puuseppänä, kankaanvärjääjänä tai kutojana. Muita elinkeinoja olivat edelleen pienkauppa, sekä vähemmissä määrin seksin myyminen tai moottoripyöräkuljettajana työskentely. Maanviljely etenkin omiin tarpeisiin säilyi yhä tärkeänä elinkeinona nuorten kotitalouksille.

Suurin osa nuorista oli ennen koulutusta luku- ja kirjoitustaidottomia, ja he iloitsivatkin suuresti Diglomasta valmistuttuaan osatessaan lukea kaupankäyntiin liittyviä sopimuksia ja allekirjoittaa niitä. Moni koki itsensä ihmisten edessä rohkeammaksi. Etenkin entiset lapsisotilaat ja seksityöläiset iloitsivat siitä, miten kyläläiset katselivat heitä koulutuksen jälkeen eri silmin ja tulivat jopa pyytämään heiltä apua arkipäivän askareihinsa.

Pohdin, mitä koulutus on kaiken kaikkiaan itselleni antanut. Luku- ja kirjoitustaitoa pitää suomalaisena jo niin itsestäänselvyytenä, ettei sitä osaa tarpeeksi arvostaakaan. Vaikka iloitsenkin kaikesta saamastani äidinkielen, historian, musiikin ja vieraiden kielten opetuksesta, on suomalainen koulutusjärjestelmä opettanut minua kuitenkin ennen kaikkea oppimaan, omaksumaan ja käsittelemään tietoa. Se on antanut minulle onnistumisen hetkiä ja uskoa itseeni, ja parhaimmat ystäväni. Näillä eväin koen, että pystyn itse vaikuttamaan tulevaisuuteni, hankkimaan toimeentuloni ja viettämän sellaista elämää, jonka koen arvokkaaksi.

Vaikka sisällissota varjosti haastattelemieni sierraleonelaisten nuorten elämää yli vuosikymmenen ajan, tarjosi Digloma-keskus heille kuitenkin hyvin paljon lyhyemmässä ajassa juuri sitä samaa luottamusta elämään, mitä itsekin kouluajoiltani sain. Tulevaisuudelta Jendeman nuoret toivoivat, että he voisivat näitä hankkimiaan taitoja hyödyntäen jatkaa työskentelyä, perustaa ehkä perheen, rakentaa kodin, ja auttaa lähimmäisiään heidän elämän haasteissaan.

Kuulostaa tutulta.

Kirjoittaja: Pepita Wakkola valmistui kauppatieteeen maisteriksi Turun kauppakorkeakoulusta keväällä 2012.
Hänen talousmaantieteen alaan kuulunut pro gradu –tutkielmansa käsitteli nuorten ammatillisten valmiuksien
kehittämisen merkitystä kestävän toimeentulon luomisessa sodanjälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana.

Linkki tutkielmaan:

”Building sustainablelivelihoods during post-conflit recovery – A study of skills training inJendema, Sierra Leone”

Kymmenen syytä panostaa nuoriin

Kainvälistä nuorten päivää vietetään taas sunnuntaina 12.8.2012. YK on julistanut tämän vuoden teemaksi nuorten osallistumisen. Sen lisäksi, että nuorten työllisyyteen ja koulutusmahdollisuuksiin täytyy panostaa, nuoret onkin otettava mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon. Ai miksi? No aika monestakin syystä!

1: Eri ryhmien osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon mahdollistaa erilaisten kokemusten ja näkemysten hyödyntämisen. Kun keskustellaan yhteiskunnan tulevaisuudesta, on tärkeää että huomioidaan nuorten arkipäivän haasteet ja luodaan mahdollisuuksia, jotta nuoret saavat äänensä kuuluviin.

2: Kun nuoret saavat osallistua päätöksentekoon, lisääntyy myös nuorten tieto omista oikeuksista ja velvollisuuksista ja usko omiin kykyihin vahvistuu. Osallisuus ehkäisee syrjäytymistä ja siihen liittyvää köyhyyttä ja osattomuutta. Osallisuus on siis arvo itsessään.

3: Nuoret eivät ole yhtenäinen joukko vaan nuorten keskuudessa on erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ryhmiä, joiden oikeudet osallisuuteen eivät toteudu esimerkiksi poliittisen tai kulttuurillisen syrjinnän vuoksi. Esimerkiksi Euroopassa maahanmuuttajanuoret tai muualla maailmassa alkuperäiskansoihin tai etnisiin vähemmistöihin kuuluvat nuoret saattavat olla syrjäytymisvaarassa. Eri ryhmien kuulemiin ja erityistarpeisiin vastaaminen kohentaa koko yhteiskuntien hyvinvointia sillä ilman kaikkien ääntä eriarvoisuus vahvistuu entisestään.

4: Tyttöjen osallistumismahdollisuudet tasaavat sukupuolten välistä epätasa-arvoa, jonka nähdään suoraan vaikuttavan positiivisesti maiden koulutustasoon, lasten hyvinvointiin ja kansantalouteen yleisellä tasolla.

5: Erityisesti konfliktin jälkeisissä tilanteissa nuorten mahdollisuus vaikuttaa on tärkeää, sillä he edustavat uutta sukupolvea ja ovat avainasemassa, kun rakennetaan sodan runtelemaa valtiota uudelleen.

6: Hauras valtio toimii otollisena kasvualustana konflikteille ja erilaisille ääriliikkeille, jengeille ja aseellisille joukoille. Propagandalla ja värväystoiminnalla on suuri vaikutus nimenomaan nuoriin, joiden tulevaisuutta leimaa toivottomuus. Aseellisten selkkausten onkin sanottu syntyvät juuri sinne, jossa koulutustaso on alhainen ja suuri joukko nuoria on vailla työtä. Vaikka maihin, jossa nuoria on paljon, ei automaattisesti sytykään sotaa, nuoriin panostaminen ja heidän hyvinvointinsa lisääminen vaikuttaa välillisesti myös kansakuntien turvallisuuteen.

7: Ennaltaehkäisy ja nuorten turhautumisesta johtaviin syihin puuttuminen on myös tuottavampaa ja kustannustehokkaampaa kuin jälkien korjaaminen.

8: Nuorissa on valtavasti voimaa ja luovuutta, joka oikein kanavoituna voi saada aikaan toivottuja muutoksia.

9: Nuorilla on merkittävä rooli maidensa ja yhteisöjensä kehittäjinä. Tulevaisuudessa nuorten suuri määrä voi olla kehitysmaiden suurimpia valttikortteja, jos vain nuoret saavat mahdollisuuden laadukkaaseen koulutukseen ja työllistymiseen. Oikeilla investoinneilla nuorista voi siis kasvaa taloudellisesti tuottava sukupolvi, joka toimii kehityksen moottorina.

10: Nuoriin linkittyvät myös oikeastaan kaikkeen mitä kehitysavulla tavoitellaan ja nuoriin panostamalla saadaan nopeasti aikaan näkyviä tuloksia. Esimerkiksi eliniän odote ja lapsikuolleisuus ovat vähentyneet maailmanlaajuisesti ja juuri nuorten kohdalla esimerkiksi Saharan Etelä-puolisen Afrikan Hiv ja Aids tartunnat ovat kääntyneet laskuun.

Ps. Nuorten päivänä kannattaa tsekata myös YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin viesti http://www.un.org/en/events/youthday/2012/sg.shtml, joka niin ikään nostaa esiin maailman suurimman nuorten sukupolven potentiaalin. 

Parempaa toimeentuloa Burundin maaseudun nuorille

Usko Nuoriin

Työllistymiseen tarvitaan muitakin kuin teknisiä taitoja 

Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen kun mietit, mitä taitoja opit koulussa? Ajattelet varmasti eri oppiaineisiin suoraan liittyviä tietoja ja taitoja, kuten laskuoppia, lukemista ja kirjoittamista. Nämä ovat eittämättä tärkeitä perustaitoja, joita ilman elämässä on vaikea selviytyä. Mutta koulussa oppii myös muita, lukujärjestykseen kuulumattomia asioita, joista on paljon hyötyä elämässä. Koulunkäynti kehittää esimerkiksi kommunikaatio- ja ryhmätyötaitoja, kykyä asettaa tavoitteita ja pyrkiä niihin järjestelmällisesti, sekä valmiutta ajatella analyyttisesti. Tämän lisäksi koulu parhaimmillaan tarjoaa onnistumisen kokemuksia, jotka tukevat itsetunnon syvenemistä ja omien vahvuuksien löytämistä. Näitä taitoja kutsutaan elämäntaidoiksi, jotka edistävät hyvinvointia ja auttavat selviämään arkipäivän haasteista niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin.

Kehittyvien maiden nuorten työllistymisongelmiin tarjotaan yleensä ratkaisuksi ammattikoulutusta, jossa nuoret oppivat työelämässä tarvittavia teknisiä taitoja. Tekniset taidot ovatkin välttämättömyys ammattiin pyrkiessä, mutta tämän lisäksi nuoret tarvitsevat yleensä myös tukea elämäntaidoissaan saadakseen haluamansa työpaikan tai luotsatakseen menestyksekkäästi eteenpäin omaa yritystään. Työelämässä tarvitaan ymmärrystä siitä, miten ohjata omaa urapolkuaan ja rohkeutta tarttua viisaasti niihin mahdollisuuksiin, joita ympäröivä yhteiskunta tarjoaa.

Nuorten elämäntaitojen kehittymisellä voi olla yllättävän merkittävä rooli koko yhteiskunnan taloudelliselle kehitykselle: ILO:n tekemien selvitysten mukaan esimerkiksi Afrikassa yksi este nuorten työllistymiselle ovat nuorten työntekijöiden yleisesti heikko koulutustausta, joka heijastuu myös elämäntaitoihin, kuten täsmällisyyteen, kykyyn kantaa vastuuta työn prosesseista ja järjestelmällisyyteen. Ulkomaisten yritysten nihkeä suhtautuminen toiminnan sijoittamisesta Afrikkaan ei johdu vain monien maanosan maiden infrastruktuurin heikkoudesta ja hallinnon toimimattomuudesta vaan myös siitä, että maista ei löydy koulutettua ja ammattitaitoista työvoimaa. ILO:n arvion mukaan yli 40 prosenttia Afrikan nuorista on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella, eivätkä siten osallistu maidensa ja maanosansa taloudellisen kehityksen rakentamiseen.

Kyse ei ole siitä, että kehittyvien maiden nuoret olisivat tyhmiä tai laiskoja. Monet heistä joutuvat käyttämään runsaasti kekseliäisyyttään ja energiaansa selviytyäkseen. Nuoret ovat usein tottuneita selviytymään vaihtoehtoisilla keinoilla, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta etenemiseen virallisia yhteiskunnan tarjoamia reittejä pitkin. Tämä pätee etenkin kriisialueilla eläneisiin nuoriin, joiden elinympäristö on ollut kaoottinen ja yhteiskunnan rakenteet ympäriltä murtuneet. Niillekin, joille koulunkäynti on mahdollista, se saattaa olla epämotivoivaa, jos koulujen olosuhteet eivät ole mielekkäät. Nuorilla ei tällöin ole näköalaa siihen, miten koulussa opittuja asioita voisi hyödyntää käytännössä ja miten ne voisivat tukea omaa aktiivisuutta. Kun opettajien ammattitaito ei riitä oppilaidensa elämäntaitojen ja osallistumisen tukemiseen, opetusmetodit perustuvat helposti toistoon ja ulkoa opetteluun ja opettajien ainoa tapa kommunikoida oppilaidensa kanssa on kurittaa näitä. Koulun tärkeimpänä tehtävänä olisi luoda oppilailleen visio siitä, miksi oppiminen on tärkeää ja miten se voi tukea omaa kasvua ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä.

Elämäntaidot edistävät nuorten osallistumista yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa kehittämiseen, koska ne auttavat heitä oivaltamaan, että asioihin voi vaikuttaa, eikä niitä ei tarvitse ottaa annettuna.  Sen lisäksi, että elämässä tarvitaan aloitteellisuutta ja visiota oman toimeentulon hankkimiseen, ne ovat tärkeitä ominaisuuksia myös yhteiselossa ympäristön kanssa. Nuoria tulee tukea käyttämään sitä energiaa ja potentiaalia mitä heissä on positiivisen kehityksen aikaansaamiseksi. Tämä muodostaa sekä suurimman haasteen että mahdollisuuden nimenomaan kehittyville maille, sillä niissä asuu lähes 90 % maailman nuorista.

Nuoret jotka ovat osallistuneet elämäntaitokoulutuksiin kehitysyhteistyöhankkeissa, ovat todenneet, että hankkeiden suurin anti heille on ollut se että he ovat alkaneet unelmoida. He ovat saaneet ensimmäistä kertaa tarpeeksi itsetuntoa tulevaisuutensa suunnitteluun, sekä kokemusta siitä, että heidän toiminnallaan on laajempaa merkitystä. Arvokkain asia mitä nuorelle voi tarjota, onkin tieto siitä, että hänellä on paikka ja tehtävä niin omassa elämässään kuin ympäröivässä yhteiskunnassakin. 

Enna Angervuori

Kirjoittaja on Suomen lasten ja nuorten säätiön Kehitysyhteistyön koordinaattori, sekä Kehitysyhteistyön Nuorisoverkoston koordinaattori.  

The Story of my life

Minun tarinani

“En tajua mitään politiikasta…politiikka on tylsää…ei voisi vähempää kiinnostaa mitä maailmassa tapahtuu…kaikki on hyvin, kaikki ovat tyytyväisiä ja kaikkien elämä on pelkkää onnea ja autuutta.” Näin ajattelin vielä kuusi vuotta sitten, kun olin koulussa. Maailmani oli hyvin pieni (perhe, ystävät, koulu).

Yliopistomaailmaan siirtyminen oli pysähdyttävä kokemus. Käsitykseni maailmasta muuttui kokonaan.Tulin tietoiseksi siitä, millaista on elää Palestiinan alueella, miten ihmiset ajattelevat ja miten he toimivat. Tajusin, että ihmiset kärsivät köyhyydestä ja miehityksestä, naisten oikeuksia poljetaan, naiset ja lapset kohtaavat väkivaltaa eikä nuoria oteta vakavasti…maailma alkoi näyttää hyvin traagiselta.

Ensimmäisenä päivänä yliopistolla tapasin vanhan miehen. Hän kysyi minulta tietä.Tiedustelin, tarvitsiko hän apua. Hän kertoi tulleensa yliopistolle poikansa vaimon kanssa, jotta tämä voisi rekisteröityä yliopistolle. Mies toivoi, että nainen jatkaisi opintojaan, koska hän oli saanut hyvät arvosanat lukion päättökokeissa. Ajatus kuulosti hyvältä, sillä usein nuorena naimisiin menevät tytöt eivät jatka opiskelua. Mutta mies jatkoi kertomustaan sanoen, että heidän kylänsä on kaukana ja hänen täytyy tuoda tyttö aamu yliopistolle ja hakea tämä illalla kotiin, sillä hänen mielestään tyttö ei voi kulkea yliopistolle itsekseen.  Mitä ihmettä?! Ajatus kuulosti todella oudolta, kuin mies olisi tullut ulkoavaruudesta. Sillä hetkellä tajusin, että olin elänyt suojattua elämään kuin sadun prinsessa. Päätin, että olisin vastedes vastaanottavaisempi sille, mitä ympärilläni tapahtui.

Aloin keskustella ja kuunnella tyttöjä ja poikia, jotka tulivat eri kulttuureista. He olivat aivan kuin minä, heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä Palestiinan alueella todellisuudessa tapahtuu – tai muuallakaan maailmassa. He eivät katsoneet televisiota tai lukeneet uutisia, he eivät tienneet mitään politiikasta, laeista tai oikeuksistaan. He eivät tienneet mitään!

Tapasin poikia, jotka eivät olleet koskaan jutelleet tyttöjen kanssa ja tyttöjä, joiden elämään ei kuulunut muuta kuin herääminen aamulla, koulunkäynti sekä äidin auttaminen ja veljien palveleminen, jos he sattuivat haluamaan jotain. Nämä tytöt eivät tunteneet muita miehiä kuin veljensä ja isänsä.

Nyt olen24-vuotias. Olen opiskellut julkishallintoa (oikeustieteen ja julkishallinnont iedekunnassa), ja olen sitä kautta oppinut politiikasta, laeista ja oikeuksista. Olen koko elämäni luullut vihaavani politiikkaa, mutta nyt ymmärrän, että politiikka on jännittävää. Minua kiinnostaa puhua politiikasta opettajieni, työtovereideni ja perheeni kanssa.

Nyt koen elämäni tarkoituksena olla enemmän mukana Palestiinalaisalueen asukkaiden arjessa. Haluan olla mukana kouluttamassa ihmisiä, erityisesti naisia ja lapsia, heidän oikeuksistaan. Työskentely rauhaan ja demokratiaan keskittyvässä järjestössä on auttanut minua paljon. Nyt toimin tällaisen järjestön koordinaattorina. Ennenkuin aloin työskennellä tälle järjestölle, kävin monissa heidän koulutuksissaan, ja opin sieltä paljon uusia asioita. Olen oppinut paljon kouluttamisesta, erityisesti ihmisoikeuskouluttamisesta. Nyt vastaan erilaisista työpajoista naisille, miehille ja nuorille. Opin paljon uutta heidän kokemuksistaan, ja saan jakaa heidän kanssaan omaa pientä kokemustani. Minusta on aina mielenkiintoista kuulla heiltä uusia tarinoita.

Tässä on minun tarinani ja se on myös monien nuorten palestiinalaisten miesten ja naisten tarina.

Linda Nasser, koordinaattori (Palestinian Centre for Peaceand Democracy)
Tekstin käänsi Minna Hietamäki.

Toiseen aikaan - toisaalla

Isäni kuoli toukokuussa vuonna 2011. Jo kauan ennen sitä hänoli tutustunut herra Alzheimeriin. Hiljaa hivuttamalla Alzheimer täytti isänajatukset ja söi muistikuvat. Tyttäristä tuli tervetulleita vieraita, vaimo menettiasemansa elämänkumppanina ja muuttui tuoksi rouvaksi, joka asuu meillä. Viimeinisä muutti palvelutaloon, jossa kaikki muutkin olivat herra A:n tossun alla.

Isälle jäi kaksi asiaa, joissa hänen muistinsa ei koskaanerehtynyt. Hän muisti ikänsä. Hän muisti myös sen, että hän oli isätön poika.

Isä syntyi tammikuussa 1919. Kansalaissota oli alkanut tasanvuotta aikaisemmin ja päättynyt neljän kuukauden kuluttua alkamisestaan,toukokuussa 1918. Kansalaissodan aikaan isäni äiti oli 17-vuotias vauraan maalaistalontyttö Kanta-Hämeestä, toiseksi nuorin perheen seitsemästä eloon jääneestälapsesta. Kaksi veljeä, 18- ja 15-vuotiaat, oli viety metsään pakko-ottojapakoon. Tilan takamaille oli häthätää rakennettu pieni, pöllikasaksi naamioitukoju, jonne pojat ruokittiin. Seudulla liikkui paljon punaisia.

Punaisten mukana oli muuan Janne, talon poika Ruovedeltä. Hänei ollut palava aatteen mies eikä suostunut ottamaan asetta, mutta osallistuijoukkojen muonitukseen. Nuoret rakastuivat pikapikaa kuten vaaran alla saattaakäydä, salaisuuksia jaettiin, tulevaisuudesta puhuttiin varmoin muttavarovaisin äänenpainoin. Janne pyysi päästä veljien kanssa metsäpiiloon,tyttökin sitä anoi, mutta turhaan. Perheen mielestä omiakin oli tarpeeksivaikeaa ja vaarallista huoltaa.

Eräänä huhtikuun lopun iltana Janne jäi tytön aittaan. Sotaoli kääntymässä väistämätöntä loppuaan kohti, saksalaisjoukot olivat tulleetvalkoisten avuksi. Punaisten vahvat tukikohdat Tampere ja Helsinki olivat jovalkoisia kaupunkeja; taistelut ja väkivaltaisuudet olivat kiihtyneet myöseteläisemmässä Hämeessä. Janne oli määrätty viemään taistelijoilleruokatäydennystä, hän oli levoton ja peloissaan. ”Kun ei koskaan tiedä mitenkäy”, hän oli vedonnut tyttöön.

Aikaisin aamulla Janne tovereineen lähti kohti rintamaa hevosenja ruokakuorman kanssa eikä tullut enää takaisin.

Kesän ollessa jo pitkällä yksi Jannen tovereista – Paloheimonsahatyömies – palasi kertomaan tarinan lopun. Miehet olivat törmänneetmatkallaan valkoisiin, jotka olivat tunnistaneet heidät vihollisiksi ja nostaneetaseensa. Kertoja oli laskenut nopeasti, että jaloistaan vikkelä ehtisi metsänsuojaan ennen kuin ampuminen alkaa. Hän kuiskasi aikeensa Jannelle, joka eikuitenkaan lähtenyt merkistä liikkeelle. Janne kuoli metsän reunaan; kertojapääsi pakoon, joutui myöhemmin vangiksi Hämeenlinnaan ja lopulta H.G.Paloheimon yksityiseen työsiirtolaan Riihimäelle, missä olot olivatvankileireihin verrattuna inhimilliset. Siellä kukaan ei kuollut nälkään.

Kukaan ei tiedä, keitä ampujat olivat. Tuo hämäläinenseutukunta säästyi suurilta rintamataisteluilta, mutta ei väkivallalta.Talvella punaiset olivat vahvoilla, valkoisiksi tiedetyt talot saivat pelätäöisiä hyökkäyksiä. Kevään edetessä aktivoituivat valkoiset. Liikkeellä olierilaisia iskujoukkoja, lentäviä osastoja, jotka usein koostuivat nuoristamiehistä kokeneemman sodankävijän alaisuudessa. Nuorimmat olivat 12-13-vuotiaita koulupoikia.  Mummo tuntuikuitenkin uskovan, että Jannen kuolemassa kyse oli henkilökohtaisemmasta asiasta,mustasukkaisuudesta. Villit huhut ja uskomukset olivat arkipäivää. Koskaan eitiennyt, keneen voi luottaa.

Vihan ja sekasorron kauden jälkeen elämä jatkui, mutta eiennallaan. Isä syntyi, varttui äitinsä ja myöhemmin ottoisänsä ainoana lapsena,selvisi oppikoulusta ja kolmesta sodasta, meni naimisiin, sai kolme tytärtä,teki uran armeijassa ja tutustui herra Alzheimeriin. Hän ei koskaan kuullutomaa syntyhistoriaansa suoraan äidiltään, mutta meille, lapsenlapsilleen, mummosaattoi jo puhua siitä. Aika ja etäisyys tekivät tehtävänsä.

---

Köyhyys ja taloudellinen kahtiajako niihin joilla on jajoilla ei ole, nopea väestönkasvu, yhteiskunnallinen murros ja valtionrakenteiden heikkous, maan sisäinen valtataistelu ja meitä suurempien javahvempien valtioiden tai talousmahtien intressit… niiden sanotaan olleen omankansalaissotamme syyt yli 90 vuotta sitten.

Ne samat syyt pätevät nyt muualla.

Kun Liberiassa, Sierra Leonessa, Nepalissa, Kongossa kuulen nuortennaisten ja miesten tarinoita oman elämänsä kulusta konfliktin läpi lapsuudestaaikuisuuteen, muistan, että oman sisällissotamme 39 000 kuolonuhrista liki kuusituhatta oli alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria, joukossa tyttöjäkin. Ja sittenoli muita nuoria, kuten mummoni, joiden elämää taistelut kouraisivat toisillatavoin.  Sekä lapsia, kuten isäni, joltaedes Alzheimer ei kyennyt häivyttämään kokemusta siitä, miltä tuntui varttuapojasta mieheksi salaisuuden varjossa, isättömänä.

Toisaalla maailmassa, tänäkin aamuna, joku 17-vuotias tyttökatsoo, kuinka nuori mies katoaa tienmutkan taakse tietämättä, tuleeko hän enäätakaisin.

Köyhyys ja taloudellinen kahtiajako… valtion heikkous javahvempien intressit… Ne eivät ole luonnonlakeja, joille ei voi mitään, vaan rakenteita,joiden takana ovat ihmisten teot ja päätökset.

Ne eivät koske vain heitä,vaan meitä kaikkia. Niihin voi vaikuttaa.

Kirjoittaja, Ulla Sarasalmi, Kirkon Ulkomaanapu

Valta on vanhoilla

Tulin valituksi kaupunginvaltuustoon 24-vuotiaana. Olen ollut tämän kauden valtuustossa kuopuksena. Juuri kuopus -sanaa paikallislehti käytti uutisoidessaan vaalituloksesta. Sen jälkeen ikääni ei ole sen kummemmin viitattu, mikä sopii minulle: en halua olla erityisesti "se nuori", vaan puhua tasavertaisesti muiden kanssa niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Halusin puhua ilmastonmuutoksen hillinnän lisäksi nuorten äänen vahvistamisesta. Niitä nuoria, jotka eivät vielä voi vaikuttaa äänestämällä, on kuunneltava erityisen herkästi, ja heille on luotava erilaisia osallistumismahdollisuuksia. Samoin nuoria äänestysikäisiä on tuettava, jotta he voisivat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon tasavertaisesti vanhempien ihmisten rinnalla.

Halusin kuitenkin myös vastustaa ehdotonta eturyhmäajattelua. Nuoret niputetaan helposti yhdeksi ryhmäksi, vaikka heillä on yhtä paljon erilaisia poliittisia mielipiteitä kuin vanhemmillakin ihmisillä. Myönnän toki, että jotkin asiat voivat olla yhdelle sukupolvelle erityisen tärkeitä.

Välillä tasapainoilu omassa roolissani oli vaikeaa: olen nuori, mutta en voi puhua kaikkien nuorten puolesta. Kun kampanjamme paikallisen nuorisovaltuuston kanssa Reilun kaupan puolesta oli vastatuulessa, oli helppo ajatella, etteivät vanhat voi ymmärtää meitä nuoria. Ihmisten lokeroiminen on helppoa.

Päätöksentekoon osallistumisessa turhauttavaa on se, ettei omia ajatuksia saa aina läpi. Erityisesti kun sanotaan, että "on kiva kun nuorilla on uusia ajatuksia". Maailma ei muutu hetkessä, eivätkä kunnan strategiset linjaukset vaalikaudessa. Monesti pohdin olisiko tehokkaampaa maailmanparantamisen kannalta keskittyä kansalaisjärjestövaikuttamiseen.

Kuitenkin ajatus paikallisdemokratiasta, siitä, että ihmiset päättävät itse heitä koskevista asioista, on hieno ja vaalimisen arvoinen.
Toimivan demokratian eteen on nähtävä vaivaa. On jaksettava osallistua keskusteluun. Välillä tuntuu, että jankutan aina vain samoista asioista, mutta mietittyäni tilannetta jatkan puhumista: ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvitaan tekoja myös kotikaupungiltani.

Kokemukseni ovat eteläsavolaisesta pikkukaupungista, mutta samankaltaista erityistä nuorten kuuntelemista tarvitaan maapallon joka kolkalla. Tarvitaan myös erilaisia kanavia ja keinoja, joiden avulla päätöksentekoon voi osallistua. Nuoria on kuunneltava herkällä korvalla, jotta he tulevat kuulluksi maailmassa, jossa valta on vanhoilla.

Martta Kantele, Pieksämäen kaupunginvaltuutettu.

Lapsisotilaan tarina

Claude on kiltti ja ystävällinen poika. Hänestä tuli lapsisotilas 12-vuotiaana. Kesällä 2010 hän oli 15-vuotias ja taisteli FDLR-Mai Main riveissä Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tapasin silloin Clauden kolmen päivän kävelymatkan päässä Uviran kaupungista Kivu-vuorilla. Siellä pidetyn kansainvälisen humanitaarisen lain koulutuksen yhteydessä puhuin lapsisotilasongelmasta eversti Jobin, alueen sotilaallisten operaatioiden komentajan kanssa. Paikalla oli myös everstin joukkoihin kuulunut Claude.

Keskustelun jälkeen komentaja määräsi nuoren Clauden ja kaksi muuta sotilasta saattamaan minut turvallisemmalle alueelle. Käveltyämme noin puoli tuntia Claude lähestyi minua ikään kuin pyytääkseen tupakkaa. Hänellä oli kuitenkin aivan muuta asiaa. Claude sanoi matalalla äänellä muiden kuulematta: "Setä, tahdotko auttaa minua?" Kysyin häneltä: "Missä asiassa poikaseni?" Claude sanoi lähestyneensä minua, koska tiesi, etten voisi pettää häntä. Jos Clauden komentaja tietäisi, mitä asiaa hänellä oli minulle, poika teloitettaisiin. Vakuutin hänelle, että keskustelu pysyisi meidän välisenämme.

Claude hymyili ja sanoi: "Nyt minä luotan sinuun. Tulin luoksesi, koska täällä en tunne olevani turvassa." Hän alkoi kertoa minulle elämäntarinaansa siitä asti, kun hän oli menettänyt 12-vuotiaana vanhempansa kahden aseellisen ryhmittymän, FARC:n ja FDLR:n, välisessä yhteenotossa.

Clauden perheestä oli yhtäkkiä jäljellä hänen lisäkseen vain 10-vuotias pikkuveli Allain. "Olimme metsässä ilman suojaa tai apua, ja elimme kasvien juurilla ja hedelmillä. Emme kuitenkaan olleet aivan yksin, vaan elimme sotilaiden kanssa." Kolme kuukautta myöhemmin eräs kersantti sanoi, että jos pojat halusivat olla turvassa, heidän pitäisi liittyä äskettäisissä taisteluissa paljon miehiä menettäneeseen aseelliseen ryhmään ja kostaa tapettujen omaistensa puolesta. Heidän tulisi mennä koulutusleirille, jossa heistä koulittaisiin kuukaudessa urhoollisia taistelijoita Ruandan vapauttamiseen. "Meitä oli parikymmentä nuorta värvättyä. Parissa viikossa meidät opetettiin käyttämään kevyitä aseita. Hyökkäyksissä meidät laitettiin aina eturiviin, ja meille sanottiin sen johtuvan siitä, ettei vihollinen näe lyhyitä taistelijoita", Claude kertoi minulle.

Vuotta myöhemmin joukkojen varustelusta vastuussa oleva majuri otti Clauden henkivartijakseen, koska tämä oli alkoholin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena syyllistynyt siviileihin kohdistuneisiin ryöstöihin ja massamurhiin. Claude kertoi minulle kuuluvansa eliittijoukkoihin, jotka vastasivat ryöstöistä ja järjestivät väijytyksiä kiertäville kauppiaille hankkiakseen joukoille varusteita. "Meitä ohjeistetaan tappamaan kaikki vastarintaa tekevät, raiskaamaan naiset ja viemään mukanamme nuorimmat heistä komentajien seksiorjiksi", hän sanoi.

Päihteet yhdistettyinä taikauskoisiin haavoittumattomuusriitteihin tekivät Claudesta ja hänen tovereistaan pelottomia kuolemanpartioita, jotka kävivät epäröimättä aseettomien siviilien kimppuun. Päivästä toiseen jatkuvat rikokset ja muiden Clauden kanssa värvättyjen nuorten kaatuminen veivät kuitenkin lopulta pojan mielenrauhan. Siksi hän pyysi minulta: "Auta minut pois tällaisesta elämästä. Sinä olet minun pelastukseni."

Clauden tarina kosketti minua, ja tiesin hänen kaltaisiaan nuoria olevan lukematon määrä. Omatuntoni vaati minua tekemään jotain. Olin jo luonut hyvät suhteet sotilaskomentajiin ja päätin mennä keskustelemaan everstin kanssa lasten asemasta ja lapsisotilaiden kärsimyksistä. Eversti väitti kolmeen otteeseen, ettei hänen joukoissaan ollut lapsisotilaita. Suostuttelun jälkeen hän kuitenkin vapautti viisi lasta, joista yksi oli Claude. Veimme lapset mukanamme kuntoutuskeskukseen, jossa he saivat terapiaa ja osallistuivat lukutaito-opetukseen ja puusepän ammattikoulutukseen. Nykyään Claude on mukana työelämässä ja kirjoittaa minulle säännöllisesti kuulumisiaan kotikylästään Ruandasta, jonne hän on asettunut asumaan.

Kirjoittaja, Kongon Demokraattisesta tasavallasta kotoisin oleva Marc Balekage toimii Kirkon Ulkomaanavun Keski-Afrikan toimiston projektiavustajana. Tekstin käänsi Tanja Korkalainen.

Elämän eväitä entisille tyttösotilaille

Sotaveteraani. Minulle tästä sanasta tulee ensimmäisenä mieleen harmaapäisiä, vanhoja suomalaismiehiä. Samanlaisia kuin oma isoisäni, joka joutui 17-vuotiaana lähtemään jatkosotaan vuonna 1944.

Afrikassa mielikuva saattaa olla jotain aivan muuta. Esimerkiksi Liberiaa, Sierra Leonea ja Kongon demokraattista tasavaltaa kahden viime vuosikymmenen aikana piinanneiden konfliktien jäljiltä näissä maissa on nuoria, jotka ovat pakon edessä tai vapaaehtoisesti sotineet ja sen seurauksena nähneet, tehneet ja kokeneet väkivaltaa. Kaikki heistä eivät ole miehiä, vaan joukossa on myös nuoria naisia.

Ilmiö ei suinkaan ole uusi. Esimerkiksi Mosambikissa 1960- ja 1970-luvuilla Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelleessa FRELIMO-liikkeessä oli mukana naistaistelijoita, ja myös Etelä-Afrikan ANC:n aseelliseen siipeen kuului 1980-luvulla naisia. Liberian 1990- ja 2000-lukujen aikana käydyissä sisällissodissa naisten arvioidaan muodostaneen jopa 30-40 % joukoista.

Nuoret naiset ja tytöt liittyvät aseellisiin ryhmiin laajasta kirjosta syitä: monet heistä on sodan aikana siepattu ja pakotettu liittymään, mutta naisia on mukana myös vapaaehtoisesti. Päätökseen saattaa vaikuttaa oma poliittinen vakaumus tai perheenjäsenen tai poikaystävän esimerkki. Yksi yleisimmistä syistä on yksinkertaisesti tarve saada suojaa ympärillä riehuvalta väkivallalta. Osa nuorista naisista on taistellut ase kädessä miesten rinnalla, osa taas toiminut kantajina ja keittäjinä. Monelle heistä on yhteistä kokemus seksuaalisesta väkivallasta sodan aikana.

Sodasta kotiin palaavia nuoria miehiä pidetään yhtenä suurimmista uhkista vasta saavutetulle ja yhä hauraalle rauhalle. Siksi pidetään tärkeänä, että heille järjestyy mahdollisuus takaisin yhteiskuntaan juurtumiseen koulutuksen ja työn kautta. Sotien jälkeiset sopeutus- ja jälleenrakennusohjelmat vastaavatkin usein juuri "vihaisten nuorten miesten" tarpeisiin. Nuoria naisia ei pidetä samanlaisena uhkatekijänä, joten heidän on usein vaikeaa tai mahdotonta päästä nauttimaan ohjelmien tarjoamista eduista. Toisaalta ohjelmat eivät miehille suunniteltuina välttämättä vastaisikaan heidän erityistarpeisiinsa.

Monet nuoret naiset eivät uskalla hakeutua tukiohjelmien piiriin, sillä menneisyys aseellisessa ryhmässä synnyttää helposti ennakkoluuloja ja saattaa leimata heidät kielteisesti ympäristön silmissä. Häpeä voi estää myös palaamisen vanhaan kotiyhteisöön. Monet näistä entisistä tyttösotilaista kärsivät lisäksi seksuaalisen väkivallan seurauksena syntyneistä henkisistä ja fyysisistä vammoista. Tavatonta ei myöskään ole se, että nuori nainen palaa sodasta yksinhuoltajaäitinä mukanaan konfliktin aikana syntynyt lapsi.

Uuden elämän aloittaminen ilman sosiaalisia turvaverkkoja, työtä ja ennen sotaa hankittua ammattia osoittautuu helposti ylivoimaiseksi. Entiset tyttösotilaat ovatkin poikkeuksellisen haavoittuvaisessa asemassa: heillä on todettu keskimääräistä suurempi todennäköisyys kärsiä päihderiippuvuudesta ja mielenterveyden ongelmista, ja jotkut heistä joutuvat viimeisenä toimeentulon mahdollisuutena turvautumaan prostituutioon joutuen jopa ihmiskaupan uhreiksi. Toisaalta heidän ongelmiinsa on mahdollista löytää ratkaisuja kohdistamalla voimavarat oikeisiin toimenpiteisiin: entiset tyttösotilaat kaipaavat kuntoutusta henkisiin ja fyysisiin vammoihin, ammattikoulutusta ja työtilaisuuksia. Poikkeusolosuhteissa vietetyn nuoruuden jälkeen apua saatetaan tarvita myös elämän perusasioihin kuten lukutaidon, lastenhoidon ja rahankäytön opetteluun.

Minun pappani eli sodan jälkeen tavallista suomalaisen miehen elämää iloineen ja suruineen: hän teki elämäntyönsä kirvesmiehenä, meni naimisiin, perusti perheen ja rakensi talon. Pappa sai onnekseen tilaisuuden tähän kaikkeen. Tavallisesta elämästä haaveilevat myös monet sodasta palanneet nuoret naiset. Kuntoutus, koulutus ja työ antavat heillä mahdollisuuksia elämän ohjat omiin käsiin ja vähentää omaa haavoittuvuutta. Uusi mahdollisuus sodan jälkeisessä yhteiskunnassa ei kuulu vain uhkana pidetyille nuorille miehille, vaan yhtä lailla sitä tarvitsevat aikoinaan sodan pyörteisiin mukaan joutuneet entiset tyttösotilaat.

Kirkon Ulkomaanapu tukee työtä haavoittuvaisessa asemassa olevien nuorten parissa muun muassa Sierra Leonessa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Näiden nuorten joukossa on myös entisiä tyttösotilaita.

Kirjoittaja: Tanja Korkalainen työskentelee Kirkon Ulkomaanavun ruokaturva-asiantuntijana ja opiskelee sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistossa.

Käynti "aurinkoisessa vihreässä kaupungissa"

Nairobi on yksi Afrikan nopeimmin kasvavista kaupungeista. Siellä sijaitsevat monien kansainvälisten yritysten ja organisaatioiden toimistot. Näihin kuuluvat muun muassa YK:n ympäristöohjelma ja YK:n Afrikan toimistot. Nairobissa rakennukset ovat korkeita ja kauniita ja useat puistot, muun muassa ainutlaatuinen riistaeläinpuisto, virkistävät kaupunkikuvaa. Nairobi on keskeinen sosiaalisen kanssakäymisen paikka. Se on kaupunki, jossa voi kohdata edustajia jokaisesta Kenian 42 heimosta.

Vedensaanti on vaikeaa

Nairobia voi katsoa myös hyvin toisenlaisesta näkökulmasta. Yli 60% kaupungin asukkaista asuu slummeissa. Niiden pienissä, 3 x3 metrin kokoisissa taloissa voi asua viidestä kymmeneen ihmistä ilman juoksevaa vettä. Kawangware on yksi näistä slummeista. Olen asunut siellä melkein kolmekymmentä vuotta. Korttelissamme on vesihana, josta noin kuudenkymmenen hengen pitäisi saada vetensä. En muista milloin se olisi viimeksi ollut toiminnassa. Lähin toimiva vesipiste on puolen kilometrin päässä.

Naiset ja lapset kärsivät tilanteesta eniten. Usein he joutuvat odottamaan, jopa öisin, voidakseen ostaa käyttövettä. Kaksikymmentä litraa vettä maksaa 5 Kenian shillinkiä (n. 0,06 USD). Yksi perhe käyttää keskimäärin 100 litraa vettä. Päivän vesimäärä maksaa 0,3 USD. Kaupungin slummissa asuva perhe voi käyttää noin 1 USD päivässä ja päivittäisen veden ostaminen vie siitä ison osan. Tästä syystä useat Nairobi-joen varrella asuvista perheistä käyttävät joen likaista vettä pestäkseen vaatteensa. Joskus vettä tuodaan kuorma-autoilla, mutta samat autot ovat voineet aikaisemmin toimia loka-autoina. Jotkut ihmiset juovat halpaa, puhdistamatonta vettä suoraan porakaivosta. Monet taudit, kuten kolera ja lavantauti leviävät likaisen veden välityksellä.

"Lentävät vessat"

Kiberan slummissa meitä tulee vastaan ojissa kelluvien roskien ja ihmisten ulosteiden löyhkä. Kibera on maailman toiseksi suurin slummi. Siellä asuu melkein miljoona ihmistä. Monilla Kiberan asukkailla ei ole WC:tä ja siitä syytä he käyttävät niin sanottua "lentävää vessaa". Tarpeet tehdään vessan sijaan muovipussiin, joka viedään ulos yöllä. YK on rakentanut osiin Kiberaa, samoin kuin esimerkiksi Sowetoon, vessoja ja pesutiloja, joita paikallisyhteisöt ylläpitävät. Vessojen ja pesutilojen käyttö maksaa 3 Kenian shillinkiä (0,04 USD). Päivittäin jopa 1600 ihmistä jonottaa käyttämään niitä. Siitä huolimatta vain 1 prosentilla Kiberan väestöstä on mahdollisuus käyttää pesu- ja WC-tiloja.

Nairobi, joka aikaisemmin tunnettiin Itä-Afrikan " aurinkoisena vihreänä kaupunkina", ei ole enää vihreä. Se on tukahdutettu savuavilla autoilla ja saastuttavilla tehtailla, jotka joka hetki tuhoavat ympäristömme. Joskus mietin kuinka kauan Nairobin kauneus kestää. Me jaamme saman ympäristön. Jos se tuhoutuu, me molemmat kärsimme.

Kirjoittaja: Moses Aboka (s. 1981), Kenia

Kääntäjä: Minna Hietamäki