Sissit sieppasivat kongolainen Bandu Chantailin pojan koulumatkalta yhdeksän vuotta sitten. Chantail toivoo yhä, että poika palaisi kotiin. Kuva: Ville Asikainen.

Sissit veivät pojan yhdeksän vuotta sitten – äidin suru ei katoa

”Kaipaan rauhaa, mutta en voi saada sitä. Tämä on tuskaa, joka ei mene pois.” Näin kuvailee kongolainen äiti Bandu Chantail sitä, miltä tuntuu menettää oma poika sissiarmeijalle.

Bandu Chantail asuu seitsemän lapsensa kanssa Itä-Kongossa kukkulan rinteellä pienessä Katanin kylässä. Kaikki seitsemän lasta asuvat kotona: vanhin on 15-vuotias, nuorin alle vuoden.

Silti pikkuruisessa savitiilitalossa tuntuu tyhjältä. Lapsia pitäisi olla kahdeksan. Vanhin poika, Mastaki Ndoole puuttuu.
Hän oli tulossa kavereidensa kanssa koulusta, kun Mai Mai -sissiryhmä hyökkäsi poikajoukon kimppuun.

Osa pääsi karkuun, mutta Mastaki ei.

”Ne jotka pääsivät pakenemaan, kertoivat meille. Yritimme mennä perään, mutta emme saaneet ketään kiinni”, Chantal kertoo.

Poika ei voinut kertoa, missä oli

Sieppauksesta on jo yhdeksän vuotta, mutta Chantail kertoo ajattelevansa poikaansa yhä joka päivä. Hän on varma, että pojasta tehtiin taistelija.

”Hänet siepattiin vuonna 2006. Se oli sota-aikaa. Sissit etsivät sotilaita joukkoihinsa ja ottivat heitä mistä tahansa. Sitten he antoivat siepatuille aseen ja lähettivät sotaan.”

”Kerran monta vuotta sitten Mastaki soitti meille. Hän kertoi olevansa sissien mukana. Hän sanoi myös, että hänellä oli vaimo ja lapsi. Mutta hän ei voinut puhua kauan eikä lähteä sieltä missä oli. Hän sanoi kyllä paikan nimenkin, mutta se oli niin kaukana täältä, että en enää muista sitä. Sen puhelun jälkeen en ole kuullut hänestä”, Chantail sanoo.

”Joskus pelkään sisimmässäni, että hän on kuollut.”

Kaikki kärsivät yksin

Katanin kylän, ja koko Itä-Kongon, nuoret ovat kasvaneet väkivaltaisuuksien varjossa. Alueella oli taisteltu vuosikymmeniä jo ennen Ruandan kansanmurhaa 1994. Se toi itäiseen Kongoon valtavat pakolaisvirrat, Ruandan armeijan ja lopulta uuden sodan. Eri kapinallisjoukkojen, heimojen ja eri armeijoiden valtataistelu ei ole täällä päättynyt. Joka päivä näkee jonkun nuoren kulkevan tiellä Kalashnikov kädessään.

”Vaikka täällä ei enää ole sotaa, täällä ei ole rauhaakaan. Mitään tällaista ei tapahtuisi, jos meillä olisi rauha. Silloin kaikki menisivät kouluun eivätkä enää ajattelisi taistelemista”, Chantail sanoo.

Chantail tietää Katanista muitakin perheitä, joista lapsia on siepattu sissijoukkoihin tai joista lapset ovat päättäneet lähteä sinne itse. Näistä asioista ei kuitenkaan ole tapana kylällä puhua. Kaikki kärsivät yksin.

Ei edes valokuvaa

”Jos tapaisin nuoren, joka haluaa taistelijaksi, haluaisin sanoa hänelle, että se ei ole hyvä. Kertoisin, kuinka tärkeää on opiskella ja kuinka vaarallista on taistella”, Chantail sanoo painokkaasti.

Hänellä itsellään ei ole pojastaan jäljellä yhtään muistoesinettä; ei valokuvaa, vaatetta tai kouluvihkoa.

”Mutta hän on aina mielessäni ja ympärilläni. Ajattelen häntä, vaikka minulla ei ole hänestä mitään jäljellä.”, Chantail sanoo.

Sitten hän ryhtyy sytyttämään tulta keittiön tulisijaan. Lapset ovat kohta tulossa koulusta.

Teksti: Satu Helin

Jaa sivu ja osoita tukesi nuorten väkivaltaisen radikalisaation ehkäisemiseksi.