"Minä haluaisin työskennellä sairaalassa, jossa hoidetaan naisia. Naisia hoitavista lääkäreistä ja sairaanhoitajista on täällä pulaa. Ehkä voisin olla kätilö", kertoo Murielle. Kuva: Ville Asikainen.

Vuoden takainen konflikti estää yhä Muriellen ystäviä palaamasta kouluun

Väkivallan seuraukset ulottuvat kauas ja laajalle. Keski-Afrikan tasavallassa pieni Wantigueran kylä toipuu hiljalleen vuoden takaisista taisteluista. Vaikka väkivalta on vähentynyt, viime vuoden tapahtumat näkyvät esimerkiksi siinä, että yhä harvempi tyttö pääsee kouluun. Murielle, 15, on Wantigueran koulun yläkoulun toisen luokan ainoita tyttöjä.

Muriellen koulunkäynti keskeytyi melkein kolmeksi kuukaudeksi alkuvuonna 2014. Silloin kahden ryhmittymän, Sélékan ja Anti-balakan, väliset taistelut ja väkivaltaisuudet levisivät Muriellen kotiseudulle Wantigueran kylään lähellä Bouarin kaupunkia Keski-Afrikan tasavallassa. Séléka-kapinalliset tulittivat kylää kuorma-autojen lavoilta ja ottivat kylän miehiä vangiksi.

Sélékaa vastaan taistelevat Anti-balaka-kapinalliset halusivat värvätä omiin joukkoihinsa kylästä poikia, myös niitä, jotka olivat Muriellen kanssa samassa koulussa. Kylänvanhimmat kielsivät liittymisen jyrkästi. Kieltämällä Anti-balakaan kuulumisen vanhimmat onnistuivat neuvottelemaan Sélékan kanssa panttivankien vapauttamisen. Samalla moni poika ja nuori mies säästyi taistelijan kohtalolta. Kylä jäi rauhaan, ja elämä sai hiljalleen jatkua.

Lapset eivät palanneet kouluun

Kylän koulu oli väkivallan vuoksi kiinni koko alkuvuoden. Kun koulut lopulta avattiin uudestaan huhtikuussa, huomattiin, että kaikki lapset eivät palanneet niihin. Osa vanhemmista pelkäsi edelleen lastensa turvallisuuden puolesta.

Vielä enemmän kouluun paluuta hidasti kuitenkin se, että taistelut ja väkivalta olivat estäneet tulonhankinnan kuukausiksi. Pellot olivat kylvämättä ja sadot korjaamatta. Moni lapsi joutui jäämään kotiin auttamaan vanhempiaan töissä ja pelloilla. Melkein aina kotiin jäi tyttö.
Näin 15-vuotias Murielle kertoo tyttöjen koulunkäynnistä Wantiguerassa syksyllä 2014.

”Käyn viidettä luokkaa. Ranska on lempiaineeni, sillä haluan pystyä kommunikoimaan muiden kanssa. Meitä on perheessä kuusi henkeä; äiti, isä kaksi tyttö ja kaksi poikaa. Olen vanhin lapsi ja iltapäivisin huolehdin veljistä ja siskosta. Me lapset käymme kaikki koulua, ehkä siksi että isäni on opettaja.

Koulu on tärkeää, sillä se on tulevaisuus meille lapsille. Luokassa pojat ovat minusta parempia kuin tytöt. Se johtuu siitä, että opettajia on vähän. Tunneilla he keskittyvät vain poikiin. Mielestäni olen monia poikia parempi, mutta opettajat eivät huomaa minua. En ole esimerkiksi kertaakaan reputtanut yhtään koetta.

Kun koulu alkoi uudestaan Sélékan lähdettyä, meitä oli paljon vähemmän kuin ennen. Monia, monia tyttöjä puuttui. Heidän piti jäädä kotiin tekemään töitä. Minusta koulu on yhtä tärkeää tytöille kuin pojillekin, mutta silti kaikki eivät lähetä tyttöjä kouluun. Olen yrittänyt sanoa kavereilleni, että heidän pitää tulla. Mutta he vastaavat aina, että ei ole rahaa. Nyt meitä tyttöjä on luokassa vain muutama, kun ennen meitä oli melkein yhtä paljon kuin poikia.

Elämässä – tai ainakaan täällä – tytöille ei ole niin paljon mahdollisuuksia kuin pojille. Mutta myös tytöt voivat onnistua ja menestyä, jos vain on rahaa mennä kouluun.

Minä haluaisin työskennellä sairaalassa, jossa hoidetaan naisia. Naisia hoitavista lääkäreistä ja sairaanhoitajista on täällä pulaa. Ehkä voisin olla kätilö. Ennen ammatin hankkimista haluan omia lapsia, mutta en ennen kun poikaystäväni pääsee koulusta.”

Teksti: Satu Helin
Kuva: Ville Asikainen

Wantigueran alakoulu on korjattu Kirkon Ulkomaanavun tuella. Murielle esiintyy omasta pyynnöstään jutussa pelkällä etunimellä.

Jaa sivu ja osoita tukesi nuorten väkivaltaisen radikalisaation ehkäisemiseksi.